Vieraskirjoitus: Leena-Maijan, 63, kampuratarina
Päivitetty: 19. huhtik. 2022
MUISTOJA
Tämä on pätkä kampurajalkaisen minun tarinaani. Muistoja olisi paljon enemmän, mutta tässä on ehkä se ydin pärjäämään oppineen positiivisen lapsen/naisen kampurajalkaelämästä. Se on vain murto-osa minua, vaikka onkin vaikuttanut lähes kaikkeen. Kirjoitin kertojamuodossa.
Se oli kuuma elokuinen päivä ihan 50-luvun lopulla. Äidin raskaus oli jo lasketun ajan yli parilla viikolla. Olo oli raskas ja väsynyt. Viinimarjat olivat kypsyneet raskauden kanssa samaan aikaan. Tämä oli jo kolmas raskaus. Edellisestä synnytyksestä oli jo aikaa lähes kahdeksan ja puoli vuotta. Silloin tytär oli aikaisessa ja pieni syntyessään. Ihan erilaista nyt.
Poltot alkoivat marjapuskissa. Mehu oli kuitenkin vielä saatava valmiiksi. Sitten voisi lähteä. Oli kuuma.
Isä ajoi kuorma-auton tallin eteen. Asuinkerrokset olivat tallin päällä. Kivitaloa oli rakennettu seitsemän vuotta, kuin Iisakin kirkkoa. Vuosi sitten se oli viimein valmistunut. Nyt kuorma-auto nökötti siinä tallin edessä tien vieressä. Äiti kiipesi vaikeasti repsikan paikalle. Isä ajoi hermostuneesti sairaalalle noin 20 kilometrin päähän.
Äiti tunsi olonsa ahdistuneeksi. Poltot tulivat kovina ja etiäisiä oli ollut pitkin viikkoa. Mitähän nekin taas tiesivät.
Aiemmat kaksi lasta olivat syntyneet terveinä. Ajatukset alkoivat poltoilta olla jo sumussa. Ovesta sisään ja synnyttämään. Synnytys ei ollut helppo. Lapsi, tytär painoltaan 2950 g, syntyi illalla klo 19.25 ja kiidätettiin nopeasti pois. Äiti oli hädissään, kun ei saanut nähdä lasta ennen kuin seuraavana aamuna. Lapsi oli tiukassa kapalossa.
Kun lapsi tuotiin, kätilön ja lääkärin kasvot olivat vakavat. Yön aikana äidin mielessä oli risteilyt monenlaisia ajatuksia, pelkoa ja epäilystä. Nyt selviäisi, mistä oli kysymys.
Äidille kerrottiin, että lapsella oli molemminpuoliset kampurajalat. Häntä itketti ja hän oli hädissään. Hänen pikkuserkullaan oli toinen jalka ollut kampurajalka. Lääkärit eivät paljon puhuneet jalkojen hoidosta. Sairaalassa jouduttiin olemaan pidempään. Kampurajalkalapsen hoito oli sairaalallekin uusi asia.
Kun isä tuli sairaalaan katsomaan lasta, olivat hänen sanansa kovin satuttavat: ”Imbesilli se on, ei siitä koskaan ihmistä tule". Äidiltä pääsi itku.
Kolmeviikkoisena lapsen jalkoja alettiin sitoa flanellisiteillä, jotka vaihdettiin sairaalassa ensin kaksi kertaa viikossa ja myöhemmin kerran viikossa.
Äiti imetti lasta elokuusta maaliskuulle, jolloin saatiin lähete Helsinkiin Invaliidisäätiölle. Silloin lapsi söi jo kiisseliä, kokomaitoa, perunamuusia ja hedelmiä.
Helsinkiin matkattiin kuorma-autolla. Kuskina oli isän veli. Mukana oli myös 13-vuotias isoveli. Lapsi jouduttiin jättämään sairaalaan. Veli muistaa, että äiti meinasi jäädä Helsinkiin, mutta saatiin suostuteltua lähtemään kotiin.
Lapsi ei olisi pystynyt vielä tuolloin kävelemään eikä kunnolla istumaan, akillesjänteet olivat todella tiukat. Molemmat jalat leikattiin pariin kertaan ja kipsattiin. Jänteitä katkaistiin ja asetettiin jalkoja oikeampaan asentoon.
Äidin rinnat kärsivät, maidontulo pakotti rinnoissa eikä syöjää ollut. Muutenkin oli henkisesti rankkaa. Reissattiin edestakaisin yli 200 kilometrin matkaa. Välillä junalla, välillä autolla.
Vihdoin toukokuun alussa lapsi pääsi kotiin pidemmäksi aikaa. Molemmissa jaloissa oli kampurakipsit.
Kolmen viikon kotona olon jälkeen kipsit valuivat pois ja taas oli edessä matka Helsinkiin.
Useamman kuukauden aikana kipsejä uusittiin moneen kertaan. Oli polvien yläpuolelle ulottuvia, polven alta lähteviä, koukkukipsejä jne. Jossakin vaiheessa kipsit eivät pysyneet tai rikkoutuivat, kun lapsen meno lattialla oli niin kovaa. Vuoden ja kuukauden vanhana tehtiin akillesjänteen tenotomia eli molemmista jaloista katkaistiin akillesjänteet ja jalat kipsattiin. Asteittain pyrittiin muuttamaan jalkojen asentoja.
Samoihin aikoihin iski tuhkarokko. Heinäkuussa 1959 piti taas jäädä sairaalaan. Oli niin kova yskä, että odotettiin. Muutamaa viikkoa myöhemmin kipsattiin taas. Kipsejä jouduttiin uusimaan muutaman päivän ja viikon välein välillä.
Välillä kotiin, välillä sairaalaan Helsinkiin.
Vuoden ja seitsemän kuukauden iässä lapsi käveli ensimmäisen kerran, saapaskipsit jaloissa. Jonkinlainen muisto tästä on jäänyt mieleen. Kun hän kysyi äidiltään, mitä oli tapahtunut kovalla ukonilmalla, kun istuttiin eteisessä koristellun kapioarkun päällä ja oli pitänyt lähteä häihin. Jotakin ihmeellistä siinä oli. Äiti yhdisti sen kävelemään lähtemiseen.
Ihon hoidon kanssa oli ongelmia vähän väliä. Tiiviin kipsin väliin muodostui ihottumaa helposti. Salvaa kului.
Heinäkuussa 1960 tilattiin kampurakengät ja metalliset yölastat. Lastat kiinnitettiin sääriin yöajaksi muutamalla nahkaisella remmillä, joissa oli soljet. Tämän jälkeen Invalidisäätiöllä käytiin kolmen kuukauden välein. Kampurakenkiä uusittiin, kuin myös yölastoja.
5-vuotiaana leikattiin lokakuussa vasen jalka. Marraskuun puolivälin jälkeen lapsi pääsi kotiin. Tammikuussa 1964 kipsi poistettiin. Kuukauden päästä oli tarkastus ja sen jälkeen ensin 4 kuukauden, sitten puolen vuoden ja lopulta vuoden välein tarkastuksia.
Sairaala-ajalta ei jäänyt mieleen huonoja muistoja, paitsi ruokailun suhteen. Lapsi ei saanut syötyä lämpimiä maitopohjaisia ruokia – puuroja tai vellejä. Ainakin yksi kerta on jäänyt mieleen. Piti syödä makaronivelliä. Oli pakko. Hän oksensi sen. Ja se piti syödä uudelleen. Sen jälkeen ainoa puuro, joka on mennyt alas, on ollut vispipuuro.
Oliko sitten vanhempien liiallista varovaisuutta vai silloin lääkärien ohje, luistelu ja isompien mäkien laskettelu – slalom – oli kiellettyä. Hiihtoa ja polkupyöräilyä suositeltiin. Kovaa kyytiä lapsi polkikin kotoa kylän keskustaan ja takaisin, noin kilometrin matkan maalaistiellä.
Kun sai luvan käyttää muita kuin Invalidisäätiön proteesisäätiöllä tehtyjä kenkiä, oli tavallisten sopivien kenkien löytäminen vaikeaa. On vieläkin.
Koulunkäynti ei ollut neuvokkaalle lapselle vaikeaa. Voimakasluonteisena ja ison veljen antamin neuvoin hän oppi pitämään puolensa. Liikuntatunneilla oli joskus ikävää, kun ei oikein tahtonut pysyä muiden vauhdissa.
Yksi aprillipäiväkin on jäänyt mieleen. Kansakoulun opettaja veti liikuntatuntia ja käväisi jossakin. Kaikki eri-ikäiset tytöt (pieni koulu) odottivat liikuntasalissa ja supisivat aprillipilaa. Päätettiin tehdä rinki, jonka keskelle lapsi menisi ja jallittaa opettajaa, että jotakin oli sattunut. Opettaja tuli ovesta ja tietysti huolestui. Ei kuitenkaan onneksi suuttunut vaan ymmärsi aprillipilan, kun kaikki huusivat kuorossa: ”Aprillia!”.
Keskikoulussa ja lukiossa lapsi onnistui hyvin välttämään suksien kuskaamisen linja-autossa. Ei muka voinut oikein hyvin hiihtää. Luistella ei tietenkään saanut, kuten edellä jo mainittiin. Jumppatunneille hän osallistui, pelitkin jotenkin sujuivat.
Kun ikää tuli lisää, tanssilavat kutsuivat. Se olikin ihanaa. Kenkiä kului. Ainoa murhe oli, ettei tavallisia korkokenkiä voinut ollenkaan käyttää.
Erilaisia toimistotöitä on kuulunut elämään kuin myös perhe – aviomies ja kaksi 80-luvalla syntynyttä tervettä lasta. Ennen avioliittoa ”lapsi” ja hänen miehensä kävivät Väestöliiton perinnöllisyysneuvonnassa. ”Lapsi” halusi, että hänen miehensä tietää, mitä jalkoihin voi liittyä.
Parikymppisenä toinen jalka vaivasi enemmän ja tuli eteen lääkärin lähetteellä käynti Invalidisäätiöllä.
Kouluaikana kokeiltiin proteesisäätiöllä tehtyjä pohjallisia. Ne olivat nahalla päällystetyt metalliset pohjalliset, jotka laitettiin kenkiin. Niistä ei ollut silloin apua.
Vasta 50-vuotiaana ”lapsi” sai sopivat pohjalliset, jotka fysioterapeutin avustuksella tehtiin juuri hänelle sopiviksi. Ne hän sai terveyskeskuslääkärin kautta lähetteellä ja maksumääräyksellä niin, ettei joutunut maksamaan niitä itse. Sen jälkeen niitä on välillä uusittu. Kenkien hankintaa ne eivät ole helpottaneet, varsinkin, kun toinen jalkaterä on noin numeron isompi.
Liikunta on kaikista ihmismielen rajoituksista huolimatta kuulunut hänen elämäänsä. Lavatanssit, pilates, pyöräily, kävely, vesijumpat jne.
”Lapsi” eli 62-vuotiaaksi, kunnes viime keväänä tuli sellainen vahinko, että tarvittiin taas kirurgia. Tällä kertaa eri syystä. Hän kaatui kotona siivotessaan kovalla voimalla oikealle kyljelleen niin, että reisiluun kaula murtui. Siihen laitettiin kolme lähes 10-senttistä ruuvia. On ollut opeteltava kävelemään ja liikkumaan. Lihasten kuntoutuminen oli hidasta huolimatta kotijumpasta ja viime syksynä mukaan tulleista kolmesta vesijumppakerrasta viikossa. Eteenpäin on kuitenkin menty.
Uudet pohjalliset on tehty. Koska jaloissa jo aiemmin oli lievästi pituuseroa, on se nyt ko. vahingon myötä entistä enemmän, noin puolitoista senttiä. Toisessa pohjallisessa on 8 millin korotus eikä se tietenkään helpota kenkien saantia.
Jalkojen lievästä jatkuvasta virheasennosta johtuen on myös selkä vaatinut säännöllisesti fysioterapiaa. Lisäksi istumatyö on rasittanut kroppaa.
”Lapsen” asenne on kuitenkin alusta asti auttanut läpi kaikenlaisten elämän harmien. Hän on osannut nähdä iloa välillä sielläkin, missä sitä ei hänen kohdallaan ole ollut. Ei kun nokka tuuleen!
-Leena-Maija
Mikäli haluat vaihtaa ajatuksia/kokemuksia Leena-Maijan kanssa, saat hänen yhteystietonsa ottamalla yhteyttä info.sairaskertomus@gmail.com!
Haluaisitko kertoa oman tarinasi blogissani? Ota yhteyttä em. sähköpostiosoitteeseen. Voimme kertoa tarinasi myös haastattelumuotoisena, mikäli koko tarinan kirjoittaminen tuntuu hankalalta!
#kampurajalat #kampurajalka #kampurajalkaisuus #kampura #tenotomia #perinnöllisyysneuvonta #invalidisäätiö #proteesisäätiö #kampurakengät #kampurakipsit #saapaskipsit #50luku